Blogi & Vlogi

Metsäsuhdetta on mahdollista lähestyä monista erilaisista näkökulmista. Aihetta voidaan käsitellä niin yksilön kuin yhteisön, instituution tai systeemin tasolla ja siiheen liittyy sekä tiedostettuja että tiedostamattomia puolia, kuten arvoja, uskomuksia ja kokemuksia. Näkökulmasta riippuen aineistot voivat kertoa niin pitkistä aikajänteistä, ajankuvasta, ohjauspyrkimyksistä, muistoista kuin erilaisista diskursseista. Erilaisten aineistojen avaamia mahdollisuuksia ja tuomia haasteita käsiteltiin Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -hankkeen tutkijoiden vetämässä työpajassa Metsäsuhdetutkijaverkoston avausseminaarissa syyskuussa 2020 metsämuseo Lustossa, Punkaharjulla. Työpajassa pohdittiin, mitä vahvuuksia ja heikkouksia eri aineistoilla
Metsäsuhteeni joutui aikanaan kriisiin, kun tutustuin tulevaan vaimooni. Kaksi tyystin erilaista tapaa suhtautua metsään joutui saman tien törmäyskurssille. Itse olin rationaalisen metsäsuhteen tuote, jolle metsä oli kesäinen työpaikka istutuksineen, taimikon raivauksineen ja klapisavottoineen. Tein metsässä kaikkea hyödyllistä – isäni ohjauksessa. ”Virkistäytymään” mentiin ämpärin kanssa mustikkaan koko päiväksi. Puolukkaämpäreitä oli kaksin kappalein, sillä punaiset tertut täyttivät keräilyastiat huippuvauhtia. Vatukkoon meno oli oikeasti juhlaa, kun yksiltä jalansijoilta kertyi litrakaupalla makeaa marjaa polvia koukistamatta. Vaimoni edusti desilitran mitan
Pitääkö ihmisellä olla metsäsuhde? Onko se suositeltavaa näin metsäläisten Suomessa? Perinteisen kaavan mukaan varmaankin – onko kyseessä ikäänkuin parisuhde, joka olisi hyvä olla? Vai karsastaako perinteinen metsäläinen suhteestaan puhumista: mitä siitä muille huutelemaan, hoitakaa vaan omia suhteitanne siellä metsänreunassa? Että se mikään SUHDE ole, kunhan vaan metsässä käyn tai omistan tai siellä töitä teen, heretkää nyt jo hössöttämästä. Ja ne kaupunkilaiset ne vasta kauheita onkin, kun niillä ei ole mitään suhdetta metsään. Tai niin ainakin
Ensimmäinen metsäni oli Saimaan rannan varttunut männikkö, joka tuoksui kuumalle kuivalle kesäauringolle. Sen läpi juostiin paljain jaloin polkua pitkin lapsuuden uimarannalle. Toinen metsäni oli Perämeren rannan ryteikköinen harmaalepikko. Siellä kasvoi paljon mesimarjoja ja lepikkoon oli helppo rakentaa majoja. Marjastamisesta, sienestämisestä tai hiihtämisestä en välittänyt. Myöhemmin pystytin telttani lyhyen mutta intensiivisen partiourani ajan monenlaisiin metsiin. Metsäsuhdetta en ajatellut koskaan. Kun aikanaan museoammattilaisena päädyin suunnittelemaan Suomeen valtakunnallista metsämuseota, en olisi vielä silloinkaan osannut metsäsuhdettani määritellä. Tutustuin perin
Tervastulen savu kevättalvisessa metsässä. Kuusenoksilta tipahteleva kevätauringossa sulava lumi. Isän piipun tuoksu, nuotion savu ja istuinalustana olevien havujen tuoksu. Ei puhuta mitään, ei tarvitse. Aurinko. Hiljaisuus. Kaikki on tässä – pikkupojan taivas… Kuva piirtyy mieleen kirkkaana vuosikymmenten jälkeen. Se on totta. Kun piti lähteä synnyinseuduilta kauas Helsinkiin opiskelemaan, ennen lähtöä oli pakko mennä pariksi päiväksi metsään miettimään kaiken tarkoitusta, olevaa ja tulevaa. Kuljin läpi tutut polut, hain välipala- ahvenet tutusta lammesta, mietin maailmaa ja tulevaa
Omistatko metsää? Tuletko omistamaan jossakin vaiheessa metsää? Millaista on olla metsänomistaja? Mitä metsän omistaminen Sinulle merkitsee ja miten se vaikuttaa metsäsuhteeseesi? Millainen on metsäsuhteesi? Etsin väitöskirjatutkimukseeni haastateltavaksi yksittäisiä metsänomistajia sekä lisäksi metsänomistajaperheitä, joissa metsänomistaminen on siirtynyt, siirtymässä tai sen haluttaisiin siirtyvän suvussa eteenpäin. Haastattelut voidaan tehdä etänä. Onko perheessäsi ja suvussasi siirtynyt Sinulle metsänomistamiseen liittyviä tietoja, taitoja, arvoja, merkityksiä ja käytäntöjä? Haluatko itse siirtää näitä eteenpäin? Vai koetko metsänomistuksen taakaksi tai koetko epävarmuutta jouduttuasi metsänomistajaksi?
Löysin itseni polvenkorkuisena puun juurelta syömästä eväitä, varttuneempien kiertäessä metsätaitorataa. En tätä toki itse muista, mutta uskon todeksi eri lähteistä kuultuna. Aika monta metsätaitokilpailua sittemmin käyneenä ja muutamia ratoja laatineenakin, metsiköiden ja puiden arvioiva tiiraaminen on minulle yksi – mutta vain yksi – tyypillinen tapa katsoa ja kokea metsää. Yhtä lailla tuttua minulle on puiden, pusikoiden, mäkien ja laaksojen ohi kiiruhtaminen. Suunnistus ja hiihto halki metsien ovat antaneet minulle vahvoja visuaalisia ja tunnemielikuvia paikoista ja
Pieni rintamamiestila jo tyhjentyneessä syrjäkylässä Suomen sydänmailla. Lapsuudenkotini. Siellä ovat syvälle metsään tunkeutuvat juureni. Elämäni eräs vaikuttajanainen on jo edesmennyt pohjalainen isoäitini, tuon pientilan emäntä ja itseoppinut korpitaiteilija. Hän jäi äidistään orvoksi 11-vuotiaana, minkä jälkeen perhe hajosi eri suuntiin. Täysi-ikäistyttyään isoäiti lähti piikomaan vieraaseen maakuntaan, lopullisesti. Siellä hän sota-aikana avioitui isoisäni kanssa. Sodan jälkeen he raivasivat kovalla työllä keskelle korpea rintamamiestilan, sen lapsuudenkotini. Siellä he elivät pientilallisten työntäyteistä ja omavaraista, niukkaa elämää. Elintärkeä osa elantoa
“Juu – mie olen päättänyt viihtyä siellä missä mä olen. Mie ole kulkenut evakkona ympäri Suomen –  ja on ollut ahdasta ja enemmän tilaa – mutta metsä on ihana paikka, jokaisessa [paikassa] missä on metsä, siellä on kotona. ” Näin ruotsinsuomalainen Anni kiteytti metsän merkityksen omassa elämässään Sisuradion lähetyksessä 4.3.2020. Useimmille suomalaisille ja ulkosuomalaisille metsä on tärkeä, joten kirjoita meille metsästä. Toki voit myös kirjoittaa siitä, jos metsällä ei ole merkitystä omassa elämässäsi. Pääasia, että
Metsä on kuutiometrin sijaan semioottinen merkki, biodiversiteetin sijaan lajien yhteenliittymä tai teos. Minä olisin homo sylvaticus, metsäihminen. Mänty on nainen ja koivu mies. Tämä ei ole mitään ihmettä, vaan puhetta metsästä, jota on syytä kuulla ja kuunnella. Ensimmäinen polku vie kotimetsään. Siellä isoäiti sienestää. Siellä esiäiti muuttui sudeksi ja poltettiin lopulta noitana. Ikävä loppu, mutta hieno alku: voimakas, rohkea ja itsenäinen esiäiti, tuli miksi sydän sanoi. Sudeksi. Metsän kunnioitettavaksi ruumiillistumaksi. Virossa kotimetsä on siinä, missä

lokakuu 22nd, 2020

Posted In: Uncategorized @fi