Valtapuheita metsästä

Metsä on kuutiometrin sijaan semioottinen merkki, biodiversiteetin sijaan lajien yhteenliittymä tai teos. Minä olisin homo sylvaticus, metsäihminen. Mänty on nainen ja koivu mies.

Tämä ei ole mitään ihmettä, vaan puhetta metsästä, jota on syytä kuulla ja kuunnella.

Ensimmäinen polku
vie kotimetsään. Siellä isoäiti sienestää. Siellä esiäiti muuttui sudeksi ja poltettiin lopulta noitana. Ikävä loppu, mutta hieno alku: voimakas, rohkea ja itsenäinen esiäiti, tuli miksi sydän sanoi. Sudeksi. Metsän kunnioitettavaksi ruumiillistumaksi. Virossa kotimetsä on siinä, missä koti. Koteja ja metsiä ei ole montaa, sillä kodin ja metsän syntyminen voi viedä vuosia, kymmeniä. Nykyihminenkin sienestää, mutta hänelle sienestys on metsästystä ja sieni ennemminkin lihaa kuin kasvia. Kantarellin kuuntelun taito* on post-modernia selviytymistä metsässä.

Toinen polku
vie kotimetsästä muuhun metsään. Muita metsiä on paljon. Viron metsissä käydään nyt suurta sotaa, suurinta ja tärkeintä viiteen tuhanteen vuoteen. Metsän monimuotoisuuden puolesta taloudellista kasvua vastaan. Suuria asioita voi tapahtua tämän taistelun seurauksena. Toinen polku on valitusvirsi; isoäidit ja esiäidit sienikoreineen ja susineen metsäkorporaatioita vastaan.

Kolmas polku
Metsä ei ole yksin. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että metsä voi olla yksinäisyyden ja inspiraation lähde, lajien yhteenliittymä, hyödyntämisen tila tai jokin meille täysin käsittämätön toinen; Valdur Mikita kirjoittaa, että metsä on paikallisuuden tuntu ja kieli, ja että me [virolaiset] olemme metsäihmisiä, valittu kansa, koska tunnemme metsät. Kulttuuri on täällä metsän puolella, ihmisen puolella. Monet maalaavat metsää, metsän, metsässä, metsästä. Harva maalaa nuoria metsiä tai hakkuuaukeita. Teokset vaikuttavat meihin ja siihen, miten metsää arvotetaan. Kas, tuolla ahkera talonpoika raivaa peltoa! Kuinka uhkea on tämä metsäinen isänmaa! Ikivanha tammi – ennen meitä ja jälkeemme!

Risteävät polut
tuovat nykyhetkeen, -aikaan. Tässä metsässä puhutaan kuutioista. Tuossa euroista. Monissa muissa kotimetsissä ja metsissä puhutaan kuitenkin jostain aivan muusta: susista, merkeistä, sienistä. Yksi ja sama metsä tuottaa kymmeniä, satoja ja tuhansia metsämielikuvia. Mielikuvat syntyvät meihin. Vaikka ne ovat omiamme, emme tunne niitä läpikotaisin. Silti tunnemme välittömästi, jos jokin uhkaa niitä tai käy ristiriitaan niiden kanssa. Siksi, ja juuri siksi, meidän olisi syytä tuntea kuutiometrin ohessa myös semioottinen merkki, biodiversiteetin ohessa myös lajienvälisyys, homo sylvaticuksen ohessa myös homo sapiens, ja ylipäänsä ne nuorukaiset kuin suorariviset männyt ja neidot kuin liehuvatukkaiset koivut – jotta voisimme edes vähän enemmän käsittää, kuka sotii ja miksi, kuka muuttuu sudeksi ja miksi, mikä synnyttää meissä nämä mielikuvat ja miten.

Metsä on kuin kristinusko. Vaikka ei uskoisi, läsnä kaikkialla.

* Valdur Mikita: Kukeseene kuulamise kunst, 2017 (Kantarellin kuuntelun taito, 2018)

Poluissa esiin nostetut ajatukset pohjautuvat seuraaviin esitelmiin ja keskusteluihin: Ene-Reet Soovik (Tartu Ülikool) “Through the Forest and Back Again: Aspects of Literary Forest Representation in Jaan Kaplinski’s Work”; Kadri Tüür (Tartu Ülikool) “Woods in Mikita: wilderness or pastoral?”; Timo Maran (Tartu Ülikool) “Forest as a Semiotic Model. A View from Ecosemiotics”; Merili Metsvahi (Tartu Ülikool) “Forest in the Estonian Werewolf Tradition”; Jane Remm (Tallinn Ülikool) “Estonian Forest in the Viewpoint of the Artist”; Rūta Šlapkauskaitė (Vilnius University) “Life in the Woods, Power in the Hands: Cultivating Memory in Susan Vreeland’s The Forest Lover”. Forests, Northern Representations/ Images -konferenssi, Tartto 5.-6.3.2020.

Kirjoittaja YTM Tuulikki Halla on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston Metsät ja metsien bioresurssit tohtoriohjelmassa ja Metsämiesten Säätiön rahoittamassa Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -hankkeessa.