Suomalainen metsäsuhde planetaarisessa kehyksessä – Globaalit ympäristöongelmat muuttavat tapaa tarkastella ja tutkia erilaisia ilmiöitä

Osana Metsämiesten Säätiön rahoittamaa Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushanketta osallistuin humanististen alojen tohtoriopiskelijoille suunnatulle kansainväliselle Museums and environmental humanities -intensiivikurssille Norjan öljypääkaupungissa Stavangerissa 12.-16.8.2019. Viisipäiväisen kurssin järjesti Stavangerin yliopiston monialaista humanistista ympäristötutkimuksta edustava ja edistävä, vuonna 2017 perustettu The Greenhouse.

Stavangerin taidemuseon Flora: Between plants and people -näyttely pohti ihmisen luontosuhdetta, mutta myös sukupuolta ja valtaa. Näyttelyssä mukana myös suomalaisia, kuten Iiu Susiraja ja Kalle Hamm & Band of Weeds (teokset eivät kuvissa).

Kurssin tavoitteena oli lisätä osallistujien ympäristöhumanistista ymmärrystä ja pohtia, kuinka museoissa voitaisiin kertoa vaikuttavasti ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta nopeasti muuttuvassa, monimutkaisessa maailmassa. Museot vaikuttavat yhteiskunnassa mm. kertomalla tarinoita menneestä tulevaan ja auttamalla ymmärtämään muutosta. Museot voisivatkin aktiivisemmin osallistaa käyttäjänsä pohtimaan ja ymmärtämään myös haastavia ympäristöongelmia, niiden taustoja, kehityskulkuja sekä mahdollisia tulevaisuuksia.

Humanistista ympäristötutkimusta avattiin mm. antroposeenin, globaalin kansalaisuuden, enemmän-kuin-inhimillisen, toiseuden, välittämisen ja hoivan, sekoittumisen, kytkeytyneisyyden, lajienvälisyyden ja monilajisuuden käsitteiden avulla. Näiden käsitteiden kautta myös museot voisivat kenties kertoa uudella tavalla ihmisen ja luonnon välisestä vuorovaikutteisesta suhteesta ja siihen liittyvistä haasteista.

Norjan öljymuseo kertoo Norjan mustan kullan tarinan; öljyn vaikutuksista maan kehitykselle, insinööritaidon huikeista saavutuksista, öljynporaustyön saloista ja vaaroista, tapahtuneista traagisista onnettomuuksista – sekä öljyn tuotannon ja käytön ongelmista. Museorakennukseen kuuluu kokemuksellinen ja elämyksellinen öljynporauslauttaa imitoiva offshore-osio. Museossa on avattu myös iso ilmastonmuutosta käsittelevä osio.

Monialaisen, ympäristökysymyksiin fokusoituvan humanismin esiinnousu

Environmental humanities – humanistiset ympäristötieteet tai -opinnot – on melko uusi suuntaus tieteiden kentällä. Nousussa oleva ala on syntynyt 2000-luvun alussa. Humanistinen ympäristötutkimus ei ole sama asia kuin ympäristötieteteet (environmental science) tai monitieteinen ympäristöön liittyvä tutkimus (environmental studies).

Taustalla ovat ihmisen aiheuttamat globaalit ympäristömuutokset maapallolla, jotka vaativat uudelleenkäsitteellistämistä ja uudelleen ajattelua sekä humanistisilla että toisaalta myös luonnontieteellisillä aloilla. Kyseessä ei ole niinkään oppiala tai menetelmä vaan tuore ja raikas, uudenlainen yhdistelmä erilaisia humanistisia näkökulmia ja rajojarikkovaa yhteistyötä ympäristökysymyksiin yhdistettynä. Humanistista ympäristötutkimusta edustavat esimerkiksi historia, filosofia, estetiikka, kirjallisuus, vertaileva uskontotiede, teatteri- ja elokuvatutkimus sekä mediatutkimus, jotka kytkeytyvät monitieteiseen ympäristöön liittyvään tutkimukseen ja viimeisimpään luonnontieteelliseen ja kestävyyttä koskevaan tieteelliseen tietoon.

Ajatteluun vaikuttaa vahvasti posthumanistinen aatesuuntaus, joka pyrkii päivittämään klassisen humanistisen ajattelun vastaamaan modernia 2000-luvun tieteellistä todellisuuskäsitystä. Posthumanismi pyrkii mm. purkamaan jyrkkiä vastakkainasetteluja esimerkiksi luonnon ja kulttuurin tai hengen ja aineen väliltä. Posthumanismissa luovutaan ihmisnäkökulman korostamisesta ja ihminen nähdään yhtenä lajina muiden joukossa. Ihmisen oikeudet suhteessa luontoon määritellään uudelleen ja tunnistetaan inhimillisen ajattelun rajallisuus kaiken ymmärtämisessä ja hallitsemisessa.

Humanistiselle ympäristötutkimukselle keskeistä on myös ajatus antroposeenista. Tämän 2000-luvun vaihteessa esiin nostetun, edelleen kiistanalaisen ajatuksen mukaan maapallo on siirtynyt geologisessa mielessä uuteen aikakauteen, jossa maapalloa eniten muuttava luonnonvoima on ihminen. Tämä tarkoittaisi monien muiden seikkojen ohella sitä, ettei planetaarista historiaa voisi enää erottaa ihmisen historiasta. Jo 1980-luvulla syntyi kuitenkin uudenlaisia humanistisia lähestymistapoja, kuten Big History (monitieteinen “kaikkeuden historia”), jossa yhdessä luonnontieteiden kanssa yhdistettiin fysiikka ja historia, planetaarinen ja inhimillinen aika.

Humanistinen ympäristötutkimus pohtii myös, miten oikeudenmukaisuus ympräristöltään nopeasti muuttuvassa maailmassa voisi toteutua sekä ihmisten että ei-inhimillisen kannalta. Humanistinen ympäristötutkimus tuo esiin globaalien ympäristöongelmien aiheuttamien haasteiden epätasa-arvoiset vaikutukset paikallisesti ja globaalisti. Esimerkiksi ilmastonmuutos kohtelee eri alueita ja samalla ihmisiä epätasa-arvoisesti. Maailma näyttäytyy holistisena kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kytkeytyy elimellisesti toisiinsa.

Humanistinen ympäristötutkimus pyrkii siirtämään fokusta ongelmanratkaisemisesta ongelmien ja muutoksen kanssa elämiseen. Humanistinen ympäristötutkimus haluaa myös ruokkia ja rakentaa positiivisia tulevaisuudenkuvia, vaalia toivoa. Epätoivo ja ahdistus johtavat lannistumiseen ja voimattomuuden tunteeseen, toivoa ja inspiroitumista sen sijaan voi seurata aktiivinen toiminta ja muutos. Taiteen rooli nähdään tässä tärkeänä, sillä taide voi tavoitaa luovuuden ja mielikuvituksen keinoin ulottuvuuksia, joihin emme muutoin yllä.

Humanististen alojen tieto pohjautuu perinteisesti inhimillisen kokemuksen tutkimiseen ja keskiössä ovat usein olleet ihmisten kokemuksilleen antamat merkitykset. Humanistit voivatkin tuoda uusia ulottuvuuksia ympäristömuutosten ja -ongelmien tarkasteluun, kuten ilmastonmuutoksen tutkimukseen. Ihmisten aktivoiminen toimimaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaatii ymmärrystä inhimmillisestä kokemisesta, ymmärrystä kulttuurista ja historiasta – ja muutos kestävämpään elämäntapaan vaatii puolestaan kulttuurista muutosta laajassa mittakaavassa. Inhimillisen kulttuurin ymmärtämisessä ja tutkimisessa humanistit ovat asiantuntijoita.

Metsäsuhdetutkimuksen ja museoiden merkitys muuttuvassa maailmassa

Viime vuosina olemme uudistaneet Suomen Metsämuseo Lustossa voimakkaasti koko museokonseptiamme yhteiskunnallisen vaikuttavuuden suuntaan. Olemme ottaneet toimintamme keskiöön metsäsuhteiden vahvistamisen Suomessa ja ymmärryksen lisäämisen yhteiskunnassa erilaisista metsäsuhteista, niiden taustoista ja rakentumisesta osana laajempaa metsäkulttuuria. Tavoitteenamme on ymmärryksen lisäämisen ja identiteettien vahvistamisen lisäksi edesauttaa rakentavan keskustelun käymistä yhteiskunnassa metsiin liittyen.

Osallistumiseni Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa 2019-2022 -tutkimushankkeeseen ja siihen sisältyvä aluillaan oleva väitöstutkimukseni metsäsuhteesta ovat myös osa Luston uudistuvaa museokonseptia. Tavoitteena on tehdä tiiviimpää tutkimusyhteistyötä ja kokonaisuutena olla museona tutkimuksellisempi sekä aidosti syventää tieteellistä ymmärrystämme metsäsuhteista, metsäkulttuurista, jotta voimme paremmin palvella yhteiskuntaa omalla erikoisalallamme. Kuten koko yhteiskunta, myös metsäsuhteet ovat muutoksessa ja on tärkeää ymmärtää tuota muutosta ja tarjota tätä ymmärrystä yhteiskunnassa kansalaisille, erilaisille metsään kytkeytyville toimijoille ja päättäjille.

Samaan, yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan suuntaan museoita ohjaa Suomessa myös uusi Museopoliittinen ohjelma. Niin ikään kansainvälisesti museoiden rooli yhteiskunnassa nähdään erityisen tärkeäksi muuttuvassa, monimutkaisten haasteiden maailmassa. Esimerkiski Stavangerin kurssilla luennoitsijanamme toiminut, Manchesterin yliopiston yliopistomuseossa työskennellyt ja nykyisin museoiden kestävän kehityksen konsulttina työskentelevä Henry McGhie (UK), on tutkinut museoiden mahdollisuuksia vastata tämän päivän ympäristöhaasteisiin ja edistää kestävää kehitystä. Hän näkee, että museoilla on erityinen mahdollisuus ja asema vaikuttaa yhteiskunnassa monimutkaisten asioiden ja muutosten ymmärrettäviksi tekemisessä, rakentavan yhteiskunnallisen ja demokraattisen keskustelun edistämisessä sekä mahdollisien tulevaisuuksien kuvittelemisessa. Museot voivat ruokkia luovuutta ja toivoa sekä inspiroida myönteiseen muutokseen. Museoissa on ainutlaatuisella tavalla läsnä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Ne myös yhdistävät tiedon, tieteen ja elämyksellisyyden ja tieteiden lisäksi niissä ovat läsnä myös luovat alat. Museot ovat toimijoina ja paikkoina neutraaleja ja riippumattomia. Museot ovat myös hyvin erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien kohtaamispaikka.

Posthumanismiin pohjautuva uusi ajattelu haastaa museot uudistamaan voimakkaasti ajatteluaan ja tapaansa kertoa. Museoiden perinteistä ihmiskeskeistä näkökulmaa sekä luonnon- ja ihmistieteiden erotteluun perustuvaa ajattelua, luonnonhistorian ja inhimillisen historian jakamista eri museoinstituutioiksi (luonnontieteelliset vs. kulttuurihistorialliset museot) arvostellaan osana kartesiolaisen dualismin kritiikkiä. Juuri tätä posthumanismi haluaa purkaa. Museoiden perinteiset käytännöt, dokumentointi ja tallentaminen, kokoelmien järjestäminen ja säilyttäminen sekä näyttelyiden suunnittelu rakentuvat luonnon ja kulttuurin erottelulle. Henki (mieli, ideat, tieto) ja aine (esineet, materia) on erotettu toisistaan. Ihmiskeskeinen näkökulma ei myöskään riittävällä tavalla tavoita ei-inhimillisen ja inhimillisen todellisuuden yhteen kietoutuneisuutta ja keskinäisiä monimutkaisia suhteita sekä vaikutuksia. Uudenlainen museo onkin rajoja rikkova ja ylittävä, dynaaminen, joustava ja liukuva kollektiivi. Posthumanismi haastaa museot näkemään uudenlaisia yhteyksiä inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä ja kutsumaan ei-inhimillisen museoiden kerrontaan mukaan aktiivisena toimijana passiivisen inhimillisen luokittelun kohteena olemisen sijasta. Inhimillinen ja ei-inhimillinen tulisi käsittää osana monimutkaista, yhteen kietoutunutta ja sekoittunutta kokonaisuutta, jota kutsutaan elämäksi.

Museums and environmental humanities -kurssi antoi valtavasti ajateltavaa niin tutkimus- kuin museotyöhön. Olemme käynnistäneet Luston uuden ydinnäyttelyn (ent. pysyvä, pitkäkestoinen perusnäyttely) suunnittelun. Näinä muutoksen aikoina tällaisen pitkäkestoisen näyttelyn suunnittelu on erityisen kiinnostavaa ja haastavaa. Näyttelyä suunnitellaan noin kymmeneksi vuodeksi eteenpäin, tulevaisuuden museokävijöille. Mikä on meidän metsiin liittyvä tulevaisuusperintömme ja miten voimme tukea muutosta kohti kestävämpää metsäkulttuuria – sitä meidän tulisi ydinnäyttelyä suunnitellessa ennen kaikkea miettiä.

Metsämuseon keskiössä on metsäkulttuuri, ihmisen ja metsän välinen vuorovaikutus menneestä tulevaan; ihmisen tavat merkityksellistää, arvottaa ja käyttää metsäluontoa, ihmisen erilaiset metsäsuhteet. Näkökulma on siis lähtökohtaisesti ihmiskeskeinen, kulttuurintutkimuksellisen tradition mukaisesti. Tässäkin humanistisen ympäristötutkimuksen kehys pisti ajatukset liikkeelle. Tulisiko meidän metsäkulttuurin erikoismuseossa päivittää ajatteluamme, laajentaa perspektiiviä, ottaa metsä aktiivisena toimijana mukaan? Miten voisimme metsäkulttuurin erikoismuseossa purkaa ihmiskeskeisyyttä ja jyrkkiä kahtiajakoja luonnon ja ihmisen väliltä ja tuoda esiin kokonaisvaltaisuuden ja kaiken kietoutumisen yhteen?

Reetta Karhunkorva, vastaava metsäkulttuuriasiantuntija, Lusto – Suomen Metsämuseo,
tutkija Metsämiesten Säätiön rahoittamassa Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeessa 2019–2022

Stavangerin kaupunginmuseolla on laajat täytettyjen eläinten kokoelmat, joita lähestytään moniulotteisesti erilaisissa näyttelyissä. Arne Nøstin Cranium Choir -installaatio kommentoi ja pohti mm. ihmisen ja eläimen välistä rajaa.

Kuvat: Reetta Karhunkorva

 

Kirjallisuutta

Cameron, Fiona R. 2015, Ecologizing Experimentations. A Method and Manifesto for Composing a Post-humanist Museum. – Fiona R. Cameron and Brett Neilson (ed.), Climate change and Museum Futures. New York: Routledge.

de Vos, Rick 2017, Provocations from the Field. Extinction, Encountering and the Exigenecies of Forgetting. Animal Studies Journal Volume 6, Number 1.

Harrison, Rodney 2015, Beyond ”Natural” and ”Cultural” Heritage: Toward an Ontological Politics of Heritage in the Age of Anthropocene. – Heritage & Society, 8:1, 24-42. Routledge.

Jørgensen, Dolly 2017, Endling, the Power of the Last in an Extinction-Prone World. Environmental Philosophy 14:1.

Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea 2014, Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15. Turku: Eetos.

Mattila, Mirva (toim.) 2018, Mahdollisuuksien museo – Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:11. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160600/OKM_11_2018.pdf?sequence=4&isAllowed=y (23.8.2019)

Martha, the Last Passanger Pigeon. National Museum of Natural History, Washington (DC). https://naturalhistory.si.edu/research/vertebrate-zoology/birds/collections-overview/martha-last-passenger-pigeon (23.8.2019)

McGhie, Henry 2019, Climate Change Engagement: A Different Narrative.

Petursdottir, Dora 2012, Small Things Forgotten Noe Included, or What Else Do Things Deserve? International Journal of Historial Archeology, Vol 16, No 3., Later Historical Archeology in Iceland (Sept 2012), pp. 577-603. Springer.

Robin, Libby 2018, Environmental humanities and climate change: understanding humans geologcally and other life forms ethically. WIREs Clim Change 2018, 9:e499. doi: 10.1002/wcc.499.

Robin, Libby 2016, The view from off-centre. Sweden and Australia in the imaginative discourse of the Anthropocene. Edited ByLesley Head, Katarina Saltzman, Gunhild Setten, Marie Stenseke: Nature, Temporality and Environmental Management Scandinavian and Australian perspectives on peoples and landscapes. London: Routledge.

Robin, Libby & Muir, Cameron 2015, Slamming the Anthropocene: Performing climate change in museums. reCollections: Journal of the National Museum of Australia. Volume 10 number 1.

Siivonen, Katriina, Intangible cultural heritage will revolutionise the future. – Sabine Eggmann, Susanna Kolbe und Justin Winkler (ed.), Wohin geht die Reise? Where does the journey go to? Eine Geburtstagsgabe für Johanna Rolshoven 2019, A birthday present for Johanna Rolshoven. Basel: Akroama Editions. https://www.geruchderzeit.org/siivonen/ (13.9.2019)

The Greenhouse. The Greenhouse is a program area of the University of Stavanger. Co-directors are Dolly & Finn Arne Jørgensen. http://newnatures.org/greenhouse/  (23.8.2019)