Päättymättömässä suhteessa

Maatilalla kasvaneelle metsä on aina ensiksi ollut paikka, jonne mennään töihin. Kun ajattelen metsäsuhteeni vanhinta kerrostumaa, niin metsä oli sellaista, minne poikasia ei otettu. Ennen kuin osasin lukea, niin katsoin peruskartalta syvämmaaksi (sydänmaaksi) kutsutun takametsän lampia, että jos joskus pääsisi noin kauas. Ulkopalstalle, jonne mentiin vain talvisin ja hevosella, ja jossa oltiin kämpällä yötä.

Nyttemmin metsäautotiet risteilevät sydänmaita ja paljon tuolla 15-20 kilometrin päässä on muuttunut, mutta metsälammet ja suoaukeat kuitenkin entisellään, haluan uskoa.

Metsäsuhteeni sai uusia kerrostumia lintuharrastuksen ja luontokuvauksen kautta. Metsässä yksin oleminen on aina tuntunut miellyttävältä. Kuvauspiilonkin rakensin, mutta vain huomatakseni, että olen liian rauhaton siihen lajiin.

Metsäalan opinnot toivat metsäsuhteeseen ylänäkökulman, mutta myös turhautumisen tunteita, että tällaista jahkaamistako ovat herrojen metsätyöt. Työssäni olen metsäalan sisällä, mutta toimittajan eetokseen kuuluvan riippumattomuuden säilyttämistä en ole koskaan pitänyt ongelmana, sillä ajoittain metsäalan itseriittoisuus tympäisee.

Sittemmin olen ryhtynyt metsänomistajaksi. Koen, että jotakin olen kotiseudulle velkaa ja sen voi suorittaa metsällä. Haluan, että metsät ovat kunnossa sekä talouden että ekologian kannalta. Olen käyttänyt hakkuumahdollisuuksia, mutta olen myös ostanut hehtaareita, jotka olen suojellut hiljaisesti ja korvauksetta.

Olen kiinnostunut historiasta ja tarkkailen menneiden sukupolvien jälkiä. Kotiseutuni on Pohjois-Pohjanmaan maankohoamisrannikkoa ja tiedän suurin piirtein, missä kivikauden rantaviiva on mennyt, tunnen rakkakuopat ja kivivallit, joiden käyttötarkoitusta ei tiedetä. Tunnen monia vanhoja kämppäkenttiä, luonnonniittyjä ja niittysaunoja, purouiton neulapatoja, tervahautoja.

Pidin metsäistä ympäristöä pääkaupunkiseudulle asettumisen edellytyksenä. Nykyisen ja pitkäaikaisimman asuinpaikkamme valitsimme ns. Nurmijärvi-ilmiön huippuaikana. Pihallani olen tavannut palokärjen ja puukiipijän, ja pihalta voi lähteä hiihtämään ja sienestämään. Tiedän alueella poltetun hiiliä Helsingin pajoihin ja tunnistan vanhat hiilimiilut.

Eipä taida mennä päivää, etten jalallani astuisi metsään. Lähimetsä on kaistale asutuksen sisällä, jonka aidon metsäisyyden olen oivaltanut sitä kautta, että ulkomaiset vieraani eivät ole uskaltaneet edetä polkua näköyhteyttä kauemmas. Kun yritän katsoa lähimetsääni vieraan silmin, niin totta, ihan metsässä ollaan ja polut risteilevät eksyttävästi sinne tänne.

Pieni lähimetsäni on yhteydessä seuraavaan, isompaan metsäalueeseen, joka puolestaan on yhteydessä seuraavaan. Tuntuu mukavalta ajatella, että tämäkin on sitä samaa metsää, jota kartalta katselin.

Mikko Häyrynen
Toimittaja, Suomi on metsäläinen -sarjan metsäasiantuntija

Haastan MBA-työni ohjaajan Jyrki Kauppisen Jyväskylän yliopistosta.