Metsäsuhteeni

Metsäsuhteeni joutui aikanaan kriisiin, kun tutustuin tulevaan vaimooni. Kaksi tyystin erilaista tapaa suhtautua metsään joutui saman tien törmäyskurssille.

Itse olin rationaalisen metsäsuhteen tuote, jolle metsä oli kesäinen työpaikka istutuksineen, taimikon raivauksineen ja klapisavottoineen. Tein metsässä kaikkea hyödyllistä – isäni ohjauksessa. ”Virkistäytymään” mentiin ämpärin kanssa mustikkaan koko päiväksi. Puolukkaämpäreitä oli kaksin kappalein, sillä punaiset tertut täyttivät keräilyastiat huippuvauhtia. Vatukkoon meno oli oikeasti juhlaa, kun yksiltä jalansijoilta kertyi litrakaupalla makeaa marjaa polvia koukistamatta.

Vaimoni edusti desilitran mitan kanssa metsään menevää huvilakulttuuria. Luonnosta nautittiin puutarhassa kahvia juoden ja luomalla silmäyksiä pihapiirin koivuihin ja niiden välistä pilkottavaan kaukomaisemaan. Lapsuuden mielikuvitusleikeissä 50 metrin päässä sijainnut Oravakivi oli edelleen arvokas paikka edustaen luonnon salaperäisyyttä ja maagisia voimia.

Voisi kuvitella, että näistä lähtökohdista liittomme onnistumisen mahdollisuudet eivät olisi olleet häävit. Mutta toisin kävi. Osoittautui, että nuoruudessa opittu metsäsuhde ei sittenkään määrittele koko ihmistä. Dialogi oman välittömän kokemuspiirin rajojen yli on sittenkin mahdollista. Parisuhteeseen kuuluu paljon haastavampiakin ulottuvuuksia – kuten tulin oppimaan.

Parisuhteen karikot oppi vähitellen välttämään, kun kokemuksen kautta kertyi riittävästi toistoja, että vaimo oli lopulta aina oikeassa. Parisuhteen pelastava viisaus liittyi oivallukseen, että loukatun ylpeyden nieleminen avaa tien sovintoseksiin. Kun on riittävästi toistoja, niin matokin oppii varomaan tiettyjen rajojen ylittämistä.

Ei aikaakaan, kun minutkin nähtiin desilitran mitan kanssa lähimetsässä hakemassa piirakkamarjoja – istumassa puutarhassa kahvia juomassa (no siihen ei kyllä tarvinnut opetella) ja ihailemassa luonnon kauneutta (mikä sekään ei ollut vierasta).

Opin kantapään kautta, että on ihan hyväksyttävää nauttia luonnon itseisarvosta isossa tai pienessä mittakaavassa – metsä ei ole pelkkä työpaikka. Omasta metsäonpelkkätyöpaikka-asenteestani irti pääseminen ei olisi ehkä onnistunut niin hyvin, jos en olisi syvästi kunnioittanut ihmistä, jolla oli kokonaan erilainen lähtökohta metsäsuhteelleen. Eihän kunnioittamani ihmisen olennainen ominaisuus voi olla kokonaan väärä – se on vain erilainen. En siis tässäkään asiassa ollut yksin oikeassa ja toiset väärässä.

Kokemuksen karttuessa olen kiitollinen saamastani opetuksesta – metsäsuhteet ovat erilaisia, mutta silti kunnioitettavia. Sillä monista asioista voi perustellusti olla eri mieltä – kulloinenkin totuus riippuu aina näkökulmasta.

Matti Heikurainen
Ylimetsänhoitaja
Maa- ja metsätalousministeriö, Luonnonvaraosasto, Metsä- ja bioenergiayksikkö