Maahenkinen, paikkauskollinen, arkinen, posthumanistinen, tutkimuksellinen

Ensimmäinen metsäni oli Saimaan rannan varttunut männikkö, joka tuoksui kuumalle kuivalle kesäauringolle. Sen läpi juostiin paljain jaloin polkua pitkin lapsuuden uimarannalle. Toinen metsäni oli Perämeren rannan ryteikköinen harmaalepikko. Siellä kasvoi paljon mesimarjoja ja lepikkoon oli helppo rakentaa majoja. Marjastamisesta, sienestämisestä tai hiihtämisestä en välittänyt. Myöhemmin pystytin telttani lyhyen mutta intensiivisen partiourani ajan monenlaisiin metsiin. Metsäsuhdetta en ajatellut koskaan.

Kun aikanaan museoammattilaisena päädyin suunnittelemaan Suomeen valtakunnallista metsämuseota, en olisi vielä silloinkaan osannut metsäsuhdettani määritellä. Tutustuin perin pohjin suomalaiseen metsäalaan, metsähistoriaan, organisaatioihin, ammattilaisiin, käsitteisiin, käsityksiin, toimintatapoihin, arvoihin. Mutta kun metsämuseon myötä muutin kaupungista maalle, toteutui se, minkä olin jo tiedostanut: kaipasin valtavasti maata ja paikkaa, johon kuulua. Minusta tuli pikkuruisen metsän omistaja, metsässä asuva ihminen. Sain Mäntyniemestä loppusijoituspaikan, enkä edelleenkään pysty kuvittelemaan, että asuisin muualla. Punkaharjusta, jyrkkärinteisestä, kapealakisesta ja lähes puuttomasta Sianselkäharjanteesta, joka vasta Aleksanteri I:n kesäkuisen matkan jälkeen vuonna 1803 alkoi kasvaa kunnolla metsää, tuli intohimoni ja kotiseututunteeni tärkein tae.

Metsän keskellä minulle rakentui tiedostamaton, arkinen metsäsuhde, niin kuin on käynyt monille muillekin suomalaisille aikojen saatossa. Asun puutalossa, lämmitän puulla, kokkaan marjoista, villiyrteistä, sienistä ja riistasta. Metsä ympäröi minua, osallistuu arkeeni lukuisin tavoin. Katson, hyödynnän ja ymmärrän sitä kuin ihminen, mutta yritän tarkoituksella lukea sitä myös toisten lajien silmin. Kun liikun metsässä päivittäin koirani tai hevoseni kanssa, mietin, miten ne ottavat ympäristön haltuunsa, mistä nauttivat, mitä pelkäävät, miten reagoivat siihen, mitä metsässä tapahtuu. Vähitellen voi alkaa aavistaa, mihin paikkaan metsässä koira jumiutuu, mikä saa hevosen puhaltamaan sieraimistaan.

2000-luvun alkupuolella kirjoitin väitöskirjani metsänhoitajuudesta. Tutkimusaineistoni 226 metsänhoitajaa, jotka olivat syntyneet 1910-luvun ja 1970-luvun välisenä aikana, kertoivat elämäkerrallisissa haastatteluissaan ammatinvalinnastaan, työurastaan, ammatti-identiteetistään ja monista muista työelämäntarinansa piirteistä. Riippumatta siitä, missä tehtävissä he olivat suomalaisessa metsätaloudessa olleet ja millä vuosikymmenellä, hyvin moni puhui rakkaudestaan metsään. Muistan olleeni yllättynyt.

Vuonna 2014 aloimme Lustossa puhua metsäsuhteista. Määrittelimme käsitettä, tutkimme erilaisia metsäsuhteita, veimme metsäsuhteen aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. Kehitimme metsäsuhdeajattelua ja metsäsuhdemenetelmää, teimme metsäsuhdeprojekteja ja uudistimme metsäsuhteen avulla lopulta koko museokonseptin. Kysyin monilta heidän metsäsuhteestaan ja jouduin itsekin lopulta vastaamaan samaan kysymykseen. Ymmärsin, että minulla on hyvin suomalainen metsäsuhde. Se on kehittynyt lapsuudesta alkaen, sieltä Saimaan männiköistä ja Perämeren harmaalepikoista, se on ollut kauan tiedostamaton mutta tärkeä, monimuotoisena se on niveltynyt lukemattomin tavoin arkeeni, se tarjoaa minulle vuosi vuodelta uusia yllätyksiä, eikä siitä pääse koskaan eroon. Ja täällä sitä ollaan metsäsuhdetta määrittelemässä, elämäni ensimmäisessä metsässä, Mäntyniemessä Saimaan rannalla.

Leena Paaskoski
Dosentti, kehittämisjohtaja, Lusto – Suomen Metsämuseo
Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja