Vihreä ahdistaa

Mikä on nykyisin hienointa Tampereessa? Se, että se on yksi maailman metsäpääkaupungeista: parin kilometrin säteellä kotoa pääsen oopperaan, sieneen, uimaan… Siis maailman mittakaavassa keskelle kaupunkia puhtaaseen veteen pulikoimaan, metsän siimekseen noukkimaan herkkutatteja ja kuuntelemaan maailmantähtiä koivupaneloituun konserttisaliin.

 

(Ja tämä sama toistuu siis monessa suomalaisessa kaupungissa. Mikä myyntivaltti.)

 

Ajauduin metsäalalle. Tuskin nuorena tiesin sellaista alaa olevankaan. Tai no, olihan silloisessa kotikaupungissa piiput ja se oli keskellä metsää. Rahan sanottiin haisevan, kun selluaromit tuprusivat taivaalle. Sieneen mentiin perheen kanssa, ei välttämättä niin innostuneena. Koulumatkalla oli metsää, lähiössä oli metsää, bussipysäkin takana oli metsää. Joka puolella – vaan oli metsää.

 

Tälle tielle kuitenkin jäin. Parikymmentä vuotta olen tehnyt kaikenlaista: kaatanut puita, istuttanut puita, halannut puita, puhunut ja kirjoittanut puista, niiden käytöstä, suojelusta, historiasta, tulevaisuudesta. Semmoiset nuoruuden sokkotreffit metsän kanssa alttarilla ovat tuottaneet vuosien mittaan hyvän ja syvän suhteen, merkityksiä, ihmisiä, asioita, leivän ja kodin, innostavia työtehtäviä.

 

Ja sitten: PUU KAATUU! Kollegoideni kanssa istun Metsäsuhde-työpajassa ja ensimmäistä kertaa ikinä kuulen, miten he ovat päätyneet tälle alalle, mitä metsä heille tarkoittaa, millainen metsäsuhde heillä on. Kerron omastanikin. Ja siinä kertoessa tajuan, että VAU! mitä meillä on. On ne metsät keskellä kaupunkeja: selluaromit ja pysäkintakuset, pyörätiemetsät, koiralenkkimetsät. Parin askeleen päässä tattimetsät, hirvimetsät, halonhakkuumetsät. Taimikot. Aarniot. Pelkometsät, juoksuhautametsät. Ryteiköt, rääseiköt, kannokot, vitikot, petäjiköt. Lahopuumetsät, arvometsät, tukkimetsät.

 

Nyt elän kahta sanaa vahvempana: tunne ja ymmärrys. Ymmärrys siitä, että olen rikas. Alan tajuta metsäsuhteeni mittakaavaa ja juuria; miten se kumpuaa arjen itsestään selvistä ympäristöistä, omista ja muiden kokemuksista, koko valtavasta suomalaisesta metsähistoriasta ja -kulttuurista.

 

Myös ymmärrys siitä, että puhumme metsästä järkiperäisesti vaikka se on meille mitä suurimmassa määrin tunneasia. Tunnetta usein ylenkatsotaan, sitä ei pidetä yhdenvertaisena argumenttina mitattavan faktapuheen kanssa. Kuutiot ennen kauneutta! Tunteella puhuva ei ole ammattitaitoinen, vaan hörhö. Eurot ennen empatiaa! Kuinka tunteella suhtaudumme tunteista puhuviin!

 

Moneen metsäasiaan liittyy intohimoinen keskustelu. Metsistä välitetään, ne ovat merkityksellisiä meille ja muille. On aika ymmärtää näitä tunteita, osata puhua niistä, tutkia ja hyödyntää niitä – jotta voimme edelleenkin pitää itseämme yhtenä maailman johtavista metsäosaajista.

 

Tuulikki Halla
Projektipäällikkö
Metsähallitus

 

Jossain vaiheessa teiniangsti hellitti, eikä enää sienimetsässä tarvinnut nousta kivelle ja huutaa: Vihreä ahdistaa 🙂 !

 

Haastan coach ja viestintävalmentaja Johanna Tuutin. Hänen yrityksensä ALTUsparks auttaa organisaatioita luomaan uudistumisen tarinaa, jonka kertojina ovat omat ihmiset ja sidosryhmät. Johannan metsäsuhteen ytimessä ovat lapsena koetut metsäleikit ja sieniretket, partioleirit ja metsätyöt. Luonnon kauneus ja äänet tuottavat hänelle oksitosiinia kaupunkiparvekkeella ja puistossa, metsässä ja terveellisenä hirsitalona.