Hirsikangas

Tuossapa tosi miesten malli, ajatteli napero, kylmässä traktorinhytissä väristen. Metrinen hanki, tukit kaadettuna. Valmetissa alla telat ja perässä reki. Isä kahlasi lumessa, kiinnitti sakset tukkiin ja Viljo-setä pisti vinssin liikkeelle. Sinkki juoksi ja puomi paukkui, kun järeä puu lähestyi ja lopulta nousi uljaasti rekeen. Kuorma täyttyi hikisten miesten höyrytessä.

 

Ensimmäinen muistikuva on aina se väkevin. Siinä kerättiin rakennuspuut omaan uuteen kotiin. Keväällä saatiin sirkkeli lanssiin. Oli kunnia-asia päästä rimapojaksi, kun laudat ja lankut löysivät paikkansa tapulissa.

 

Se oli isäntälinjan metsätaloutta, katoavaa kansanperinnettä. Tukinajo loppui ensin. Pölliä tehtiin vielä parin vuosikymmenen ajan. Eihän noilla nykytraktoreilla metsään tohdi mennä. Vastentahtoisilta vaikuttivat ostajatkin. Hoituuhan tuo motollakin.

 

Isot miehet muistelivat alati Simojoen uittoa. Tukkilaisperinnettä vaalittiin. Eipä ole näkynyt enää miehiä tukin päällä Kuolemankoskea alas syöksymässä ja Hamarinporttia kesyttämässä. Kanootilla sentään joku hurja koskia uhmaa.

 

Metsänistutuksesta ja männyntaimien koulimisesta tuli ensimmäinen iso tili omaa rahaa. Oli tarvettakin. Metsästyskortista ei ollut muste kuivunut. Tili sijoitettiin riittävään asearsenaaliin. Saalista on sittemmin tullut satunnaisesti, yleensä niukasti, makkaraa ja nokipannukahvia senkin edestä.

 

Tervaskanto on muuten liki parasta, mitä luoja on luonut. Niitähän meillä riittää. Oikein sääliksi käy etelän ihmistä, joka risuista nuotion värkkää.

 

Digiajan metsänomistaja katsoo kännykästä, miten puu kasvaa. Ja kasvaahan se. Tiheää on, ettei sekaan tahdo mahtua.

 

Pohjoisen metsissä samoileva huomaa eron kolmen vuosikymmenen takaiseen. Auratut uudistusalat ovat vaihtuneet nuoriin metsiin, jotka janoavat harvennusta. Ollapa tuolle puulle kysyntää, sitä biotaloutta.

 

Simo on Suomen toiseksi soisin pitäjä. Ranua vie tässä voiton. Jänkää riittää ojitettuna ja ilman, metsitettynä ja suojeltuna. Ojissa harmittaa lähinnä se, että joka vuosi tuntuu työläämmältä yli harppoa.

 

Keski-ikäisen miehen omatoimiset metsätyöt ovat lähinnä hyötyliikuntaa ja sielunhoitoa. Mutta hillasuolla voi päästä tuntipalkoille.

 

Hillanpoiminta on parhaimmillaan kesäyön utuisessa valossa. Sääskien ininä ja poronkellon kalkatus musiikkina. Viime kesän aamuyön tunteina istahdin kannolle ja katselin autiota, lähes silmänkantamattomiin jatkuvaa aapaa. Ei näy muita suoluonnon ystäviä, pohdin. Taitavat olla adresseja kirjoittelemassa.

 

Juha Marttila
Puheenjohtaja
Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ry

 

Metsäsuhteestaan haastan kirjoittamaan Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kolan.